Tunteiden vuoristorata

Kerroin ajanhallintaa koskevassa postauksessani siitä, etten tällä hetkellä lue paljoa uutisia ja olen säästänyt sillä tässä kohtaa vauvan syntymän jälkeen aikaani. Viittasin myös baby blues mielialoihin ja kerroin haluavani hieman säästellä itseäni negatiivisilta uutisilta.

Tähän liittyen sain yhdeltä lukijaltani viestiä. Häntä oli jäänyt häiritsemään tuo kohta, kun kerroin etten seuraa oikeen uutisia. Julkinen kertominen blogissa ettei lue uutisia voi hänen mukaansa kuulostaa huonolta työnantajan suuntaan. Vähän siltä, etten päivitä itseäni ja seuraa ajankohtaisia asioita. Hän kuulemma ymmärsi pointin, mutta jos olisi hr-hommissa palkkaamassa joskus minua, niin ihmettelisi asiaa.

Harvemmin täällä blogissani avaan sen suuremmin sanomisiani, mutta koin että tämä aihe vaatii sen. Äitien ja työelämään palaavien naisten puolesta varsinkin.

Olen aina halunnut kirjoittaa tätä blogia rehellisesti, kertoen aidoista tunteistani ja niin aion tehdä nytkin. Kerron hieman taustaa sille, miksi tässä kohtaa elämääni sanoin vähentäneeni uutisten seurantaani, enkä silti pelkää että se vaikuttaisi tulevaisuuteeni.

Äitiys, vanhemmuus ja lapsen syntymä tuovat elämään suuren määrän iloa, rakkautta, hyvyyttä ja positiivisuutta. Sen lisäksi, ainakin osalle äideistä, äitiys tuo mukanaan myös murheita, surua, huolta, ja negatiivisiakin tunteita, joista harvemmin puhutaan. Kerroin, että itsekin oppikirjamaisesti synnytyksen jälkeen kohtasin baby blues -tunteet. Tunteet, jotka yllättivät minut. Tunteet, joita ymmärtää vasta sen jälkeen kun kohdalle sattuvat.

Baby blues tarkoittaa synnytyksen jälkeistä alakuloa. Moni vastasynnyttänyt äiti käy läpi suuren tunteiden kirjon. Päivittäin voi esiintyä voimakkaita mielialan muutoksia ilman näkyvää syytä, ja äiti voi olla ärtynyt ja itkuinen. Usein tämä johtuu vain hormonitasapainon muutoksista sekä pitkäaikaisen jännityksen purkautumisesta. Myös väsymys, unenpuute ja pitkittynyt synnytys voivat aiheuttaa mielialanvaihteluita. Tämä tunteiden sekamelska on täysin normaali ja tarkoituksenmukainen, ja se ohjaa tuoretta äitiä sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen ja vastaamaan vauvan tarpeisiin. (Wikipediasta). Check minun kohdaltani!

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että muistellessani synnytystä purskahdin helposti itkuun. Katsoessani illalla vauvaa, purskahdin itkuun. Syödessäni ihanaa, herkullista tuoretta leipää, saatoin purskahtaa itkuun. Ja kun luin uutisia, saatoin todella helposti purskahtaa itkuun. Hormonihuuruissa ajatuksen juoksu kiitää tuhatta ja sataa siinä kohtaa kun näet kärsiviä lapsia Aleppossa, kun kuulet Trumpin mielipiteen maailmanpolitiikasta tai ajattelet ilmastonmuutosta ja tätä maailmaa kun lapsesi on aikuinen. Järjellä ajateltuna hölmöä, mutta kun elää synnytyksen jälkeistä tunteiden vuoristorataa, niin ei ollenkaan hölmöä.

Olen luonteeltani varmaan keskimääräistä herkempi ja tunteellisempi. Sellainen ajattelevainen ja huolehtiva. Siihen kun lisää hieman traumaattisen synnytyksen, jonka aikana mietti oman lapsen hengissä pysymistä, tuntuu aika pieneltä kertoa, että tässä kohtaa elämääni en lue uutisia. Tai en edes miettinyt sitä, mitä tuosta lausahduksesta ehkä tulevat työnantajani miettisivät. Sen sijaan koin omat tunteeni aika inhimillisiksi. Haluan ihan tarkoituksen mukaisestikin suojella surullisilta uutisilta itseäni. Jos pahimmissa tunnekuohuissa oli mahdollista säästyä itkulta, niin toki sen tein. Ja samalla säästin aikaa siinä kohtaa tärkeämmälle, kuten kerroin.

Aika on onneksi kullannut muistoja, tunteiden hyväksyminen auttanut ja synnytyshormonit tasoittuneet imetyshormoneiksi. Tällä hetkellä voin oikein hyvin, kuten tähänkin asti ja vauvaelämä on ihanaa. Halusin kuitenkin tuoda esille tämän aiheen, josta harvemmin uskalletaan puhua. Tai asiaa peitellään, vaikka se on hyvinkin normaalia. Lääkärikin tunteista kyseli jälkitarkastuksessa, ja hieman rajumpien synnytysten jälkeen Kättäriltä tarjotaan myös psykoterapiakäynti, jonka aikana saa käydä synnytyksen läpi.

Ensimmäisen synnytyksen aikana ei synny vain lapsi, vaan samalla syntyy myös äiti. Se on minusta aika hienosti sanottu ja niin totta. Se oli elämäni suurin mullistus ja niitä ajatuksia sen ympäriltä vaikea edes pukea sanoiksi.

Kaverini sanoin: ”ensimmäisen lapsen syntymä on myös positiivinen shokki”. Vaikka kuinka yrittäisi valmistautua, niin ei se kuitenkaan onnistu. Senkin allekirjoitan.

Tässä siis hieman laajempi vastaus siihen, miksi minä toimin näin. Ehkä nyt uutisten hetkellinen lukemattomuus on helpompi ymmärtää myös sinun, joka sitä ihmettelit. Tai miksi en pelkää sanoa sitä täällä blogissakaan ääneen, ja miksi en miettinyt tulevaa työelämää tässä kohtaa.

Ja todettakoon se, että onhan maailmassa myös fiksuja artikkeleja, tieteellisiä tutkimuksia, asiantuntijoiden blogeja ja kirjallisuutta, jota voi uutisten sijaan kuluttaa. Uutismaailma on tällä hetkellä turhankin negatiivissävytteistä, tapahtuu maailmassa hyvääkin.

Ja toisaalta, ymmärrän myös hyvin niitä väsyneitä äitejä, jotka eivät hetkeen edes yritä pysyä maailman menossa mukana tai soteuudistuksen kiemuroissa. Ja silti työelämään palaa fiksuja naisia, jotka pääsevät todellakin takaisin vanhoille urilleen ja siitä eteenpäin. Kyllä äitiys tuo mukanaan niin paljon hyvää, josta on hyötyä sitten taas työelämässä. Itse olen jo nyt ainakin sata kertaa kärsivällisempi, entistä avarakatseisempi ja luotan itseeni ja omiin voimiini enemmän, olenhan saanut ihmisen aikaan. <3

-Hilla

 

Vauva 4 kuukautta – kuukausikuulumiset

Olen jo neljä kuukautta. Äiti kuulemma taas ihmettelee, minne yksi kuukausi on hujahtanut. Päivät minun kanssa menevät kuulemma todella nopeasti.

Osaan nyt kunnolla kääntyä, ihan itse, enkä tarvitse siihen enää yhtään apua. Kädenkin saan vatsan alta pois kääntymisen jälkeen. Mutta osaan kääntyä vasta selältä vatsalle, toiseen suuntaan en pääse. Sitten voin onneksi huutaa aina äitiä apuun ja pääsen takaisin lähtöasentoon, jotta voin tehdä saman uudelleen.

Osaan myös hekottaa ja nauraa ääneen. Nauruni tarttuu muihinkin, niin ovat sanoneet. Varsinkin iskän seura naurattaa iltaisin, kun näen häntä pitkän työpäivän jälkeen. Iskä tekee minun kanssa aina kaikkea hauskaa. Päristelee vatsaani ja leikkii kanssani jo piiloleikkiä tyynykasan kanssa.

Olen vieraskorea, äiti sanoo. Vieraiden seurassa olen aina kun aurinko, hyväntuulinen ja iloinen. Harmituksen säästän sitten iltaan tai yöhön kun olemme äidin kanssa kahdestaan. Mutta onhan se parempi niin, olen ajatellut. Viihdyn hyvin ihmisten seurassa ja päivisin on muutenkin kivaa kun ympärillä on kaikkea jännittävää. 🙂

Arvatkaas mikä on äidinmaidon jälkeen uusin herkkuni. Bataattisose maidolla ohennettuna. Se on niin makeaa ja herkullista. Avaan suuni aina isoksi kun lusikka lähestyy suutani. Äiti oikein ihmettelee, miten heti olen tykännyt kiinteistä, kun olen niiden makuun päässyt. No tottakai tykkään, kun maku on kohdillaan. Olen maistellut lisäksi porkkanaa, hedelmäsosetta ja jopa mustikkaakin. Mustikkaa, jonka äiti kuulemma keräsi viime kesänä minun kanssa metsässä. Olin silloin vielä mahassa. Muistan kyllä hyvin, se kyykkiminen tuntui minustakin vähän oudolta.

Kävin juuri 4 kk neuvolassa. Painoa oli tullut hyvin lisää, olen miltein 7 kiloa jo. Pituuttakin oli tullut, mutta ei niin paljon kuin viime kerralla. Olin siis keskittynyt tällä kertaa leveyssuunnan kasvuun, säästelin siinä pituudessa. Lääkäri myös kokeili, että seuraanko palikkaa katseellani ja kuulenko erilaisia ääniä. Osasin, jes. Myös jotain lonkkia se paineli ja kuunteli sydäntäni ja keuhkoja. Perusjuttuja siis, neuvolassa ja lääkärin luona on ihan jees käydä.

Yksi juttu kyllä on, mikä ei niin lämmitä vanhempieni mieltä. 4 kuukauden hulinat. Opin päivisin niin paljon uutta, että yöt menee sitten hulinoidessa. Syön myös öisin enemmän, koska päivisin ei ehdi. Joinan öinä olen heräillyt jopa tunnin välein, silti olen jo aikaisin aamulla pirteä. Äitiä väsyttää. Olen kyllä sanonut äidille, että camoon, ei se valvominen niin rankkaa ole. Varsinkaan kun seura on näin hyvää. No, ehkä mä pian annan niille taas vähän armoa ja nukun öisin enemmän. 🙂

Olen myös kuullut, että parin viikon päästä pääsen lentokoneeseen. Äidin kanssa ihan kahdestaan, me lennetään tunnin lento Rovaniemelle tädin luo. Niin siistiä, siis lentokoneeseen. Äitiä se ehkä vähän hirvittää, mutta olen sille luvannut olla nätisti. Ja mun vaunut se kuulemma paketoi ruumaan, jotta päästään lenkille Lapissakin. Hauskaa.

Että sellaisia kuulumisia mulle, kivasti menee!

-Hilla ja Pikkuässä

Hallitseeko kiire sinua?

Vähenisikö kiireen tunne omaa ajanhallintaa kehittämällä? Onko oman elämän to do -lista liian pitkä? Auttaisiko priorisointi keskittymään oleelliseen? Vai mistä aikaa treenaamiseen ja muuhun itselle tärkeään? Vai pitäisikö joskus vain hellittää, jotta ei tuntisi kiirettä.

Olen pohtinut näitä asioita viime aikoina. Kiireen tunnetta, priorisointia, olemista ja ajanhallintaa. Äitiyslomalaisena minullahan pitäisi olla paljon aikaa. Käytännössä kuitenkin tuntuu, että viime aikoina on pitänyt tehdä priorisointeja sekä laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, jotta saa tehtyä niitä asioita, joita haluaa.

Vauvan hoitaminen ja äitiys ovat tietenkin tällä hetkellä tärkeysjärjestyksen ykköspaikalla. Illat ovat sitten sitä aikaa kun voin valita mitä teen tai olen tekemättä. Silloin kun toinenkin vanhempi on kotona ja voimme jakaa vanhemmuuden vastuuta.

Oman ajankäytön hallinta kohentaa todistetusti elämisen laatua, suoriutumista ja asioiden aikaansaamista. Luin eräästä tutkimuksesta, että ne jotka kokivat hallitsevansa omaa ajankäyttöään, arvioivat omia suorituksiaan myönteisemmin, olivat tyytyväisempiä elämäänsä ja luottivat itseensä muita enemmän. Kroonista kiirettä ei aina koettu ajanpuutteeksi vaan tunteeksi riittämättömyydestä. ”Pitäisi” ja ”Sitten kun” -mielialaksi, jossa koko ajan tuntuu kuin pitäisi saada jotain hyödyllistä aikaan.

Ei siis ole tuulesta temmattua, että omaa ajankäyttöä ja prioriteetteja kannattaa joskus pysähtyä hieman miettimään. Olla rehellinen itselleen ja kysyä: ”Mikä minulle on tärkeää, mihin minä haluan aikani käyttää?”

On myös esitetty ajatus siitä, ettei kiireen ja ajanpuutteen ongelma ole niinkään ajan vaan keskittymisen puute. Helppoa allekirjoittaa nykyaikana, kun omaa aikaa voisi jakaa niin moneen asiaan. Sosiaalinen media myös työntää luoksemme mitä erilaisimpia asioita kaiken aikaa. Informaatiotulva vie keskittymisen helposti sivuraiteille. Mitä olinkaan oikeasti tekemässä?

Ennen lapsen saamista minulla oli huomattavasti enemmän aikaa. Sellaista luppoaikaa. Vaikka kävi töissä, niin illat sai tehdä ihan mitä itse lystää. Saattoi vaikkapa hillua somessakin huvin vuoksi pidemmän aikaa ja silti ehti illalla juoksulenkille. Tai kävi kaupungilla töiden jälkeen, tuli kotiin ja jatkoi kuntosalille. Nyt kun aikaa lapsen myötä on tavallaan vähemmän, en halua alkaa vain suorittaa ja yrittää tehdä asioita niinkuin ennen. Olen priorisoinut. Tässä esimerkkejä:

– Kuntosalin sijaan käyn päivisin vaunulenkeillä tai teen kotona vauvan kanssa jumppaa olohuoneen lattialla. Näin vauva on kaiken aikaa kanssani, enkä tarvitse liikuntaan niin sanottua omaa aikaa. Osan juoksulenkeistä haluan tehdä ilman vaunuja ja silloin Danielilla on hoitovuoro. Toki joskus pääsen salille ja joogaankin, mutta ne ovat sitten sitä extraa.

– En seuraa kovin paljon uutisia, ainakaan yhtä paljon kuin aikaisemmin. Ennen raskautta ja raskausaikana katsoin päivittäin ainakin yhdet uutiset ja luin nettilehdistä päivän uutiset. Olin kartalla, mitä maailmassa tapahtuu. Koin kuitenkin synnytyksen jälkeisen baby bluesin, ajan kun kaikki vähän itkettää. Siinä vaiheessa tuntui, että uutiset ovat nykyaikana vain täynnä negatiivisuutta, huolia ja murheita. Ajattelin, että tässä kohtaa elämää voi hyvin jättää uutiset taka-alalle tai pitää niistä nyt ainakin pienen breikin. Elän kirjaimellisesti täysin rinnoin nyt tätä vauvakuplaa. Sinne ei kuulu maailmanpolittiikka, ilmastonlämpeneminen tai muutkaan surulliset uutiset juuri nyt. Vapautti yllättävästi aikaa. Ja sanottakoon siis, että varmasti tämä uutisten seuranta tästä lisääntyy, kunhan nämä raskaus- ja imetyshormonit hieman hellittävät. 😉

– Suunnittelen päivän aikataulua etukäteen. Mietin edellisenä päivänä jo hieman sitä, mitä haluan saada aikaan. Lähdenkö heti aamusta kauppaan tai lenkille vai kuinka. Sovimme myös Danielin kanssa etukäteen mitä iltaisin hänen töiden jälkeen teemme tai emme tee. Joskus on hyvä vain ollakin, perheenä keskenään.

– Mietimme ruokalistaa pidemmälle, jotta kaupassa ei tarvitse ravata joka päivä. Joskus kaupassa käynti oli mielestäni ihanaa, mutta tällä hetkellä se on lähinnä pakollinen paha. Paperia, kynää ja kauppalistan tekoon siis! Helpottaa arkea huomattavasti, kun ruuat on mietitty etukäteen.

Hallitseeko kiireen tunne sinua? Tai mietitkö miten muut ehtivät urheilla, mutta sinä et? Otappa oma ajankäyttösi hetkeksi tarkasteluun, ole rehellinen itsellesi ja mieti onko siellä jotain mistä voisi luopua, voisiko jonkin asian tehdä tehokkaammin tai viekö somessa roikkuminen ison osan illastasi.

  • Mitkä ovat tämän päivän tai viikon tärkeimmät tavoitteet?
  • Mitä haluat saada aikaan?
  • Mistä luopua, jotta treenitkin mahtuvat kalenteriin?
  • Voisiko ystäviä nähdä juoksulenkillä?
  • Mitkä ovat pitkän aikavälin tavoitteitasi?
  • Onko kiire vain tunne, vai totta?
  • Milloin vain olet ja rentoudut?

Rentouttavaa, mutta aikaansaavaa loppuviikkoa!

-Hilla