Paluu juoksun pariin ja uuden oppimista

Tein eilen pisimmän juoksulenkin sitten synnytyksen. 8 kilometrin lenkistä ensimmäiset neljä kilometriä juoksin vaunujen kanssa ja toiset neljä kilsaa ilman. Täytyy sanoa, että vaunujen kanssa on kyllä aika paljon raskaampaa. Sitä helposti miettii, että näinkö rapakunnossa olen, miten tämä näin raskasta on. Onneksi homma tuntui huomattavasti kevyemmältä sen jälkeen kun sai juosta ilman vaunuja. Vaunulenkit kävellen ja juosten on hyvää treeniä. Sitten juoksu onkin yhtä juhlaa kun välillä juoksee ilman vaunuja.

keskiviikon-ajatuksia-hillas

Eilen oli Pirkkolan urheilupuistossa avoimet testijuoksut. Sinne mä kotoa vaunujen kanssa juoksin, Danielia kannustamaan. Jos pääkaupunkiseudulla haluat juoksukuntoasi testata näin talvisin, ovat Pirkkolan testijuoksut tai Aktia cup Vantaalla siihen hyviä paikkoja. En ole itse vielä kertaakaan juossut kovaa tai edes reippaasti, mutta eilen kyllä testijuoksijoita katsellessa alkoi tehdä mieli.

Juoksu tuntuu jo hyvältä, mutta kunto on vielä heikko. Tai ainakin lihaskunto, jota juoksu vaatii. Sen huomaa erityisesti ylämäissä kun pitäisi vähän enemmän ponnistaa ja rytmittää juoksua. Olo on vähän kuin vetelällä viilillä, se normitunne vielä puuttuu. Jos vaikka ensi kuussa pääsisi tekemään ekoja intervalliharjoituksia ja sitten loppukuusta testaisi juoksun osalta oman tämän hetken kunnon. Sitten olisi ainakin ns. lähtökohta tiedossa ja olisi kiva kevään aikana seurata kehitystä. 🙂 Ainakin itselleni se tuo lisää motivaatiota treenaamiseen, kun hieman seuraa kehitystä. Lupaan tästäkin raportoida blogissa.

Mulla on myös parhaillaan luonnoksissa tuloillaan teksti, jonka aiheena on juoksun aloittaminen synnytyksen jälkeen. Siitä kun muutamat ovat minulta kysyneet. Kerron pian siis omia kokemuksiani ja vinkkejä siitäkin aiheesta. 🙂

keskiviikon-ajatuksia-3

Meillä opittiin eilen myös kääntymään. Vauva siis kääntyi eilen vatsalta selälleen ensimmäisen kerran. Selma oli lattialla Danielin kanssa ja minä just silloin keittiössä laittamassa ruokaa. Täällä siis kehitytään ja opitaan uusia juttuja. Mutta opettelu jatkui tietenkin vielä siinäkin vaiheessa kun olisi pitänyt käydä yöunille. Eilinen nukutusoperaatio kesti kolme tuntia. Pari tuntia siitä ajasta käännyttiin, käännyttiin ja käännyttiin ja syljettiin tuttia isossa kaaressa. Ja minä tietenkin katselin. 😀 Vähempikin kääntyily olisi tietty riittänyt, mutta sellaista meillä eilen illalla. Pitihän sitä uutta taitoa heti testata kun oli kerran oppinut. Onneksi sitten puolilta öin pikkuinenkin simahti ja nukuttiin hyvin aamuun saakka. Oliko nämä vauvan kehityksessä niitä hulinoita..? hehe.

Sellaisia kuulumisia meidän keskiviikkoon. Nyt lähden valmistamaan lounasta kun S nukkuu vielä aamupäivän uniaan vaunuissa. 🙂

-Hilla

Ensimmäinen lenkki, tästä se lähtee

Eilen oli marraskuun ensimmäinen, ja samalla meidän ensimmäinen vaunulenkki vauvan kanssa. Hurraa. Äitiä taisi jännittää ulos lähtö enemmän kuin pikkuista, sillä hän nukkui koko tunnin lenkin sikeästi ja nautti tyytyväisenä raikkaasta ulkoilmasta.

Lähtöä edelsi tietenkin jälleen uuden opettelu. Kuinka paljon vaatetta pitää vauvalle pukea päälle? Onko ulkona lämmin vai kylmä? Kumman puen ensin, vauvan vai itseni? Haenko vaunut sisälle vai kannanko vauvan vaunuvarastoon ja lähdemme sieltä suoraan? Kuinkakohan kauas kotoa uskallan mennä, jos nälkäitku yllättääkin kesken matkan. Vaikka olenkin näppärä ihminen, niin silti aika peruskysymysten äärellä ollaan. Ehkä nämäkin asiat muuttuvat pian rutiineiksi.

Ennen lenkille lähtöä vauvalle tuli lievä kiukku ja pienet itkutkin siinä pikkuinen tirautti. Päätin pukea ensin itseni valmiiksi, ettei vauvalle tulisi kuuma odotellessa ja sen takia vielä uusi kiukku ennen pihalle pääsyä. Puin itselleni tietenkin aluskalsarit, tuulihousut, kerraston paidan ja paksun fleecen, jonka jälkeen aloin pukea vauvaa. No kuinkas siinä kävikään? Minulla oli jo ihan täysi (tuskan) hiki ennen kuin oltiin päästy ovesta ulos. Siinä sitten eteisessä puin pikaisesti vauvan, laitoin vaunuihin, tutin suuhun ja kaahasin kärryjen kanssa pihalle – soijat kainalossa jo tässä vaiheessa. 😀 Jes, ekaa kertaa ulkona, me tehtiin se. Myönnettäköön, ettei tuo lähtö ihan mennyt kuten stömsössä. Parempi onni ensi kerralla, silloin hieman uudella taktiikalla, ehkä puen päällimmäiset vaatteet vasta ulkona. hehe.

Kierreltiin ja kaarreltiin ulkoilureittejä. Pysähdyttiin ottamaan kuvia ja ihmeteltiin marraskuun kirpeää syyskeliä. Nautittiin ekasta lenkistä, ja tunsin itseni todella vapaaksi. Kun on parisen viikkoa maannut sohvan nurkassa ja oleillut lähinnä keittiö, olohuone, makuuhuone -akselilla, tuntuu mahtavalta päästä ihmisten ilmoille ja kodin ulkopuolelle. Oltiin tunnin verran ulkona, mutta aktiivista kävelyä siitä oli ehkä reilu puoli tuntia.

Kävely kuitenkin kostautui sitten illalla, mikä oli vähän ikävä juttu. Tikit ovat itsestään sulavia tuolla alakerrassa, mutta eihän ne vielä parissa viikossa ole sieltä sulaneet pois. Kävelylenkki hankasi paikkoja sen verran, että illalla teki taas kipeää ja särki melkoisesti ja minun olikin tartuttava särkylääkkeisiin, joiden määriä olin juuri päässyt vähentämään. Illalla vauvalle tuli vielä parin tunnin iltakiukku (varmaan kipeän vatsan takia), jonka aikana iskä sai kanniskella häntä ympäri kotia ja minä makasin siinä vaiheessa sängyn pohjalla itkua kuunnellen. Onneksi yö meni hyvin – nukuttiin kaikki 9 tunnin unet ja vain kaksi yösyöttöä yön aikana. Hurraa, aamulla oli taas parempi meininki ja illan huonot olot olivat tiessään. Meiltä kaikilta. 😉

Eräs Instagram-seuraajani pyysi minulta jonkinlaista arviota näistä meidän juoksuvaunuista, jotka ovat kuvissa. En ole vielä paras henkilö antamaan arviota, koska kokemukset ovat kovin vähäiset. Muutaman sanan voin kuitenkin tässä kohtaa sanoa. Päädyimme näihin X-lander Run kärryihin, koska niin monet suunnistaja- ja juoksukaverimme niitä meille suosittelivat. Varsinkin suunnistajia on helppo uskoa, sillä he kärryttelevät vaikeammissakin maastoissa ja työntävät kärryjään suunnistuskisoissa milloin missäkin mutapelloilla ja juurikkoisilla poluilla.

Nämä X-lander Run kärryt ovat siis juoksuun tarkoitetut. Hyvää näissä on muun muassa se, että runko pysyy samana ja siihen saa lisättyä vauva-aikana kuomukopan tai auton turvakaukalon ja myöhemmin sitten kärryt saa muokattua juoksurattaiksi, jolloin kyytiläisen menosuunta on eteenpäin. Eli meidän ei siis tarvitse ostaa uusia rattaita missään vaiheessa, vaan saamme muokattua näistä rattaat myös isommalle taaperolle.

Vaunut ovat myös aika kevyet, sen mitä vaunukaupoilla olen vertaillut muihin vaunuihin. Ja sehän on hyvä, kun näillä on tarkoitus myöhemmin sitten juosta. Vaikka vaunut ovatkin kevyet, niin silti ne ovat mielestäni tukevat. Tässä mallissa takapyörät ovat sisäänpäin vinossa, mikä tekee mallista tukevan. Tällaisia vinoja takarenkaita en ole nähnyt muissa juoksuvaunuissa.

Ainut miinuspuoli on varmaankin vaunujen huono saatavuus Suomesta. Yhdestäkään vaunuliikkeestä emme näitä vaunuja löytäneet ja siksi emme voineet näitä etukäteen kokeilla. Tilasimme vaunut netistä, mikä nykypäivänä on helppoa. Silti oli kuitenkin olo, että ostaisi sikaa säkissä, kun ei päässyt hypistelemään vaunuja ennen ostopäätöstä. Mutta luotimme kavereiden mielipiteeseen ja se kannatti.

Näin markkinoinnin ihmisenä voisin sanoa, että meidän ostokäyttäytyminen oli kuin oppikirjasta sen suhteen, miten (useimmat) nykyajan kuluttajat käyttäytyy. Vertailee vaihtoehtoja ensin netissä, muodostaa tuotteesta tai palvelusta jonkinlaisen käsityksen ensin itse, kysyy suositteluja ystäviltä, sukulaisilta, kavereilta, tekee lopullisen ostopäätöksen ja tilaa sitten tuotteen netin kautta sieltä, mistä halvimmalla saa. Näin mekin teimme. Vaunumerkki on puolalainen ja sieltä myös vaunut löytyivät halvimmalla. Harmi vaan, että puolalaisella nettikaupalla ei ollut englanninkielisiä nettisivuja. 😀

Juoksusta kärryjen kanssa en osaa vielä sanoa mitään, siitä sitten myöhemmin. 🙂

Tällaisia ajatuksia tähän päivään! 🙂 Katselen tässä parhaillaan ikkunasta ulos hiljalleen maahan leijailevia lumihiutaleita. Ensilumi, ihanaa. Taidetaan pian mennä vauvan kanssa ulos ihmettelemään valkeaa maata, mutta kävelyä tänään vähän vähemmän. Iloista päivää ja kiitos kaikista kivoista kommenteista, joita olen blogiini saanut. Teidän kanssa on tosi kiva vaihtaa ajatuksia!

-Hilla

Seuraa blogia Instagrammissa

Seuraa blogia Facebookissa

Seuraa blogia Bloglovinissa

Stressaantunut kroppa ei kestä kovaa rääkkiä

Ylikunto ja erilaiset liikuntavammat ovat yleistyneet tavallisten kuntoliikkujien keskuudessa. Yhä enemmän on niitä arjen sankareiksikin kutsuttuja arjen suorittajia, jotka treenaavat töiden ohella kilpaurheiluun verrattavissa olevia määriä. Käyvät aamuisin ennen kukon laulua aamulenkillä, syövät terveellisesti, hoitavat työt ja perheen mallikkaasti, treenaavat tavoitteellisesti, nipistävät yöunista ja viikonloputkin vietetään rakkaan, mutta aikaa vievän harrastuksen tai liikunnan parissa. Levolle ei ole riittävästi sijaa. Totuus on kuitenkin se, ettei stressaantunut kroppa kestä kovaa rääkkiä. On osattava miettiä urheilun, arjen, työn ja perheen kokonaisvaikutusta.

Stressaantunut kroppa ei kestä kovaa rääkkiä

Ylikuntohan ei tarkoita sitä, että olisi erittäin hyvässä kunnossa vaan sitä, että rasittaa elimistöä enemmän kuin sillä on mahdollisuutta palautua. Se on niin aloittelijoiden kuin huippu-urheilijoidenkin virhearvioinnin tulos. Tila, jota jokaisen pitäisi välttää. Ja ylikuntoa ei välttämättä aiheuta yksin liika treenaaminen, vaan sen saa usein aikaan ylikuormitus monella elämänalueella yhtä aikaa.

Kohtuus vai överit?

Stressaantunut kroppa ei kestä kovaa rääkkiä

Urheilulääkäri Pippa Laukan mukaan tavallisten kuntoilijoiden liikuntavammat ja rasituskivut ovat lisääntyneet. Laukan mukaan se selittyy hyvinvointiajattelun ja treenaamisen polarisoitumisella. ”On niitä jotka treenaavat paljon ja pyrkivät äärimmäisen terveelliseen elämäntapaan. Heillä elämäntapa menee usein överiksi, jos kaikkia hyvinvointiin liittyviä seikkoja, kuten unta, palautumista, ravintoa, lepoa ja lihashuoltoa ei oteta huomioon.”

Monikaan ei ehkä osaa tai uskalla myöntää, että liikuntatottumusten muutosta suorittavampaan suuntaan selittää ainainen kiire, joka on monelle nykyaikana tuttua. Elämä on muuttunut kiireisemmäksi ja suorituskeskeisemmäksi, ja kun siihen yhtälöön lisätään vielä kilpaurheiluun verrattavissa oleva määrä treeniä, niin ei ole ihme, jos jossain vaiheessa alkaa väsyttää ja seinä tulee vastaan.

Usein kunnianhimoiset ja päättäväiset henkilöt haluavat toteuttaa itseään mahdollisimman hyvin kaikilla elämän osa-alueilla. Onhan se ihailtavaa olla menestynyt uraohjus, timmikroppainen maratoonari, aktiivinen seurapiiri-ihminen, sosiaalinen vaikuttaja, huolehtiva äiti ja rakastava puoliso, mutta sitäkin tärkeämpää olisi kuunnella itseään ja toisinaan myös pysähtyä miettimään omia valintojaan ja prioriteettejään.

Olen itse nyt raskausaikana tullut miettineeksi näitä asioita ehkä aikaisempaa enemmän. Suhdettani liikuntaan, treenaamiseen, hyvinvointiin ja hyvään oloon. Mistä se aito hyvä olo ja tasapaino oikeasti muodostuu? Olen aktiivinen juoksun harrastaja ja tykkään treenata kuntosalilla. Tottakai hyvät juoksuajat ja seuraavat tavoitteet puolimaratonilla motivoivat minua. En voi myöskään kieltää, ettenkö urheilisi hyvän olon lisäksi myös tavoitellakseni timmimpää kroppaa ja ulkoisia asioita. Mutta millä hinnalla?

Stressaantunut kroppa ei kestä kovaa rääkkiä

Muistan hyvinkin viime vuosilta ajatukset päässäni, kun olin vaikkapa ollut kolme päivää käymättä juoksulenkillä tai useamman päivän saamatta kunnon hikeä pintaan. Siinä tilanteessa lenkille oli jo lähdettävä, jopa vaikka väkisin, vaikkei aikaa olisi ollutkaan. Lenkki oli kuitenkin mahdutettava ohjelmaan, koska niin vain piti tehdä. Sen sijaan nyt raskaana ollessani olen ollut juoksematta jo useamman kuukauden ja nyt flunssan kourissa tekemättä mitään useamman päivän. Ja voin rehellisesti sanoa, ettei tunnu missään. Tämä on ollut jollain tapaa silmiä avaavaa ja tehnyt hyvää. Sitä niin helposti toistaa itseään ja jää omien tapojensa vangiksi. Pakkoliikkuu – vaikka se kuinka ihanaa onkin ja saan siitä tottakai energiaakin. Mutta tasapaino on avainsana.

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, milloin treenaamattomuus on laiskuutta ja milloin väsymystä. Ja miten sen voi tunnistaa. Yhtä hyvin joskus voisi miettiä toisinpäin (varsinkin ne, joille treenaaminen on koukuttavaa tai jopa pakkomielteistä), onko nyt tosiaan pakko lähteä lenkille vai voisinko kuunnella omaa oloani ja pitää extra lepopäivän? Väitän jopa, että osa aktiivisista urheilun harrastajista saisi parempia tuloksia aikaan huolellisemmalla treenien rytmityksellä ja päästämällä pipoa vähän löysemmälle harjoittelun suhteen: enemmän lepoa, riittävästi kovia treenejä ja vähemmän tasapaksua jokapäiväistä treeniä hieman aivot narikassa, koska pakko.

Makkarat eivät kehity vyötärölle 4 treenaamattoman päivän aikana tai maratonin tavoiteaika ei haihdu tuhka tuuleen, vaikka joka viikkoista pitkää kahden tunnin raastotreeniä ei tekisikään. Niitä omia tapoja ja uskomuksia kannattaa joskus kyseenalaistaa!

Että seuraavan kerran kun sinua väsyttää lähteä urheilemaan, niin kuulostele itseäsi. Voisiko kuntosalin vaihtaa jooga tuntiin, juoksulenkin kävelylenkkiin tai ryhmäliikuntatunnin uintiin? Tai skipata koko treeni ja nauttia vapaaillasta sohvan nurkassa? Koska sekin on IHAN OK!

Stressaantunut kroppa ei kestä kovaa rääkkiä

Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua, liikunnan tai lepopäivän merkeissä – kunhan kuulostelet itseäsi. <3

-Hilla