Uusi päivä

Kiitos kaikista kommenteista ja viesteistä, joita edelliseen postaukseeni liittyen sain. Mulla on valtavan hienoja lukijoita siellä ruudun toisella puolen. Iso kiitos teille siitä! 💟

Kannatti tässäkin kohtaa jakaa omia ajatuksia teille. Moni kertoi kokeneensa aivan samanlaisia fiiliksiä, tunteita ja ajatuksia. Oli mahdollisuus samaistua.

Kuten kirjoitin, vanhemmuus ottaa ja antaa. Mutta voin todeta myös samaan hengenvetoon, että kyllä vaakakuppi kallistuu jyrkästi sinne saamisen puolelle. Onhan tämä parasta, vaikkakin niin uutta ja erilaista. Koen saavani todella paljon.

Eräs kommentin jättäjä sanoi mainiosti. Jokaisessa päivässä voi nähdä ilon, jos vain haluaa. Olen siitä täysin samaa mieltä.

Oma olotila on asennekysymys.

Heittäytyykö täysin tunteiden tai huonon fiiliksen vietäväksi, vai tyytyykö myöntämään asian itselleen ja sitten suuntaa katseen hyvään. Nostaa leuan rinnasta ja vetää keuhkot täyteen happea. Asennoituu positiivisesti ja etsii sen ilon päivästään. Koska joka päivässä sitä iloa on – pientä tai suurta.

Meidän huonon yön taustalla saattoi olla pikkuisen alkava flunssa. Nyt täällä yskitään, mutta voidaan kuitenkin hyvin. Tämä päivä taidetaan suosiolla viettää kotona. Ollaan rauhassa ja parannutaan.

Pakkasessa meillä on mustikoita, joista ajattelin leipoa tänään mustikkapiirakan. Jauhaa kahvipavuista tuoretta kahvia, keittää pannullisen kuumaa ja istahtaa keittiön pöydän ääreen pienokaisen päiväunien aikaan. Leikata riittävän ison palan mustikkapiirakkaa ja huokaista syvään. Tässä hetkessä on hyvä.

Viikonlopuksi meillä ei ole pitkästä aikaa mitään suunnitelmia tai menoja. Ollaan kotiympyröissä. Helsinki City O eli kaupunkisuunnistustapahtumaan minä olen saanut sunnuntaille osallistumisen Jukola-projektiin liittyen, mutta katson ihan tilanteen mukaan menenkö vaiko enkö. Minun ei todellakaan ole pakko sinne päästä, vaikka siitä suunnattomasti nautinkin. Ehkä menojen mukaan on tällä hetkellä paras välillä punnita, antaako se juuri nyt energiaa vai viekö energiaa. Useimmiten antaa, mutta liika on liikaa.

Sitä tasapainoa, josta eilen puhuin.

Ihanaa viikonloppua ja aurinkoa sun päivään!

Hilla

 

Vauvaelämää ja parisuhdetta

Vauva-arki ja parisuhde ja niiden harmonia tai epäharmonia.

Miten asiat tulisivat muuttumaan parisuhteen osalta vauvan syntymän jälkeen ja miten kahden hengen pariskunnasta muututaan perheeksi. Kirjoittelen mitä olen tässä viiden kuukauden aikana omassa elossamme huomannut. Ei nimittäin aina ole sujunut kuin Strömsössä, mielet ovat pahoittuneet puoleen jos toiseen, väsymys tai toisen työkiireet painaneet ajoittain ja on sitä ”oman ajan” määrää välillä syyllistytty vertailemaan. Että sinä olit siellä eilen, seuraavaksi on kyllä mun vuoro.

Tämä on myös aihe, jota ei ole kaikista helpointa yhdessä blogipostauksessa avata ilman väärinymmärryksiä tai huono äiti -leimaa, mutta yritän. Se on osaltaan myös tämän bloggaamisen sokeri ja suola. Kirjoitella näistä tosielämän haasteita. Ainakin meidän perheellä niitä on. Jos muilla ei ole, niin onnittelen!

Heräsin eilen aamulla väärällä jalalla, sillä vasemmalla. Meidän perheessä nukutaan nykyään kait jo todella hyvin, paremmin ainakin (ei tähänkään mitään absoluuttista paremmuusasteikkoa ole), joten yksi huono yö silloin tällöin tuntuu ylivoimaisen huonolta. Toissayö oli sellainen. Nukutusoperaatio kesti pari kolme tuntia ja koko yön heräilin vauvan ähinään tunnin tai puolen tunnin välein. Onko tulevia hampaita, ryömimään oppimista, mutta sängyssäkin hän pyöri kuin tuuliviiri. Aamulla kuuden aikaan hammasta purren totesin, että kait tässä on nukuttu riittävästi ja lähdin keittämään aamukahvia. Harmitti, ärsytti ja olin väsynyt. Ja kuinkas sitten kävikään. Päästelin suustani tyhmyyksiä miehelleni (ihan kuin hän olisi ne ansainnut), halusin kiukutella jollekin, vähän avautua ja heittäytyä jopa martyyriksi. Siinä kävin läpi oman ajan olemattomuuden, 24/7 äitiyden vastuun, yöimetyksen hulluuden, hulinoiden hulinat ja oman kurjan olon ja sen hetkisen väsymyksen. Jälkikäteen olisin voinut kelata virvelillä aikaa takaisin ja valita sanojani uudelleen. Mutta siinä hetkessä ne vain tulivat. Ulos suustani.

On myös päiviä, jolloin työelämä tuntuisi ajatuksena helpommalta kuin kotona oleminen. Miehen työmatkat taas tuntuvat ikuisuudelta, ja vaippojen vaihtamisen vastapainoksi kaipaisin aivojeni käyttämistä. Nuhistuvat rusinan tavoin pieneksi, kun ei niitä saa rasittaa kuin tuutulauluilla. Saan myös itseni joskus kiinni siitä, että lasken mieheni menoja ja muistuttelen siitä, että tässähän meidän pitäisi olla tasapuolisia. Ei ne nallekarkit vaan aina tasan mene, eikä tarvitsekaan. Mutta sekin voi joskus harmittaa.

Niiin, että tekevätkö edellä kuvatut tilanteet parisuhteelle hyvää? Kysymykseen olen helppo vastata, että ei kai. Mutta ne kasvattavat meitä perheenä, aviopuolisoina, ystävinä ja ihmisinä ihan sikana, jos tätä termiä sopii käyttää. Välillä mennään turbulenssissa, rymistellään ilmakuopissa, mutta onneksi sieltä aina laskeudutaan leudompiin tuuliin ja osataan myös keskustella asioista rauhallisesti, järkevästi ja laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja tärkeysjärjestykseen.

Ei niitä päiviä ole mukava aloittaa kuudelta aamulla mörrimöykkynä kahvipannun ääressä silmät ristissä toista sättien. Ei todellakaan. Mutta se oli vasen jalka.

Olemme viimeisten kahdeksan vuoden yhdessäolomme aikana tottuneet olemaan paljon kahdestaan ja viettämään aikaa kahdestaan. Olemme aina viihtyneet hyvin toistemme seurassa pariskuntana, olemme tehneet ja kokeneet paljon yhdessä. Viikottain, joskus jopa päivittäin, kävimme yhdessä lenkillä tai kuntosalilla, laitoimme yhdessä ruokaa, kalastimme, teimme kävelylenkkejä, kävimme ulkona syömässä, elokuvissa, suunnistamassa, naureskelimme kahvikupin ääressä tai katselimme kotisohvalla elokuvan sohvalla loikoillen sohvaperunoina. Olemme eläneet koko opiskeluajankin yhdessä, jolloin vietimme aikaa päivisinkin yhdessä, luimme tentteihin, näimme opiskelukavereita, kävimme yliopistolla lounastamassa ja harrastimme kaikenlaista.

Viimeisten viiden vauvakuukauden aikana emme ole tehneet mitään mieheni kanssa kahdestaan. Emme ole olleet kotioven ulkopuolella vielä kahdestaan.  Ymmärrämme hyvin, että se on monelle täysin normaalia ja kuuluu osana tähän vauvaelämään, mutta se on myös todella suuri kontrasti aiempaan, siihen mihin olimme tottuneet. Todella suuri muutos elämässämme. Siihen kestää hetki tottua.

Uuden opettelu ottaa aikansa, elämä löytää uuden uomansa, mutta se vaatii oman aikana ja asioiden ymmärtämisen. Uusi tasapaino ei löydy hetkessä.

Isot muutokset vauvaelämän osalta täytyy osata jotenkin sisäistää myös parisuhteessa. Sen eteen olemme kait parhaillaan tekemässä duunia.

Huolehdimme niin täysillä ja suurimmalla rakkaudella vauvasta, että olemme ehkä unohtaneet kaiken kiireen keskellä kysyä toisiltamme niitä kysymyksiä, joita päivittäin esitämme pienokaiselle. Onko sinulla kaikki hyvin? Mitä sinulle kuuluu? Onko ollut mukava päivä? Näitä lauseita ei mielestäni voi liikaa käyttää, mutta niiden esittäminen kiireen keskellä voi unohtua. On tainnut unohtua.

Joku voisi myös sanoa, että oma vikanne kun haluatte urheilla niin paljon, tehdä itselle tärkeitä juttuja ja hullu, sinä vielä bloggaatkin. Mutta ne aikaa vievät asiat antavat voimaa, energiaa ja iloa ja siksi me molemmat haluamme tässä elämäntilanteessa löytää myös niille (omille) harrastuksillemme aikaa.

Tasapainon opettelua uuden elämän edessä. Tasapainoa, sitä kai me tässä harjoittelemme, molemmat. Ehkä meidän pitää oppia sanomaan EI vähän useammin, luopua jostain menoista, ottaa toinen vielä vähän enemmän huomioon, ei pitää asioita itsestään selvinä. Jutella, puhua ja keskustella, ennen sitä turhaa kiukkupuuskaa ja väsymyssekoilua.

Kukaan ei osaa lukea vielä tähän päivään mennessä toisen ajatuksia. Arvailu ei kannata. Sen sijaan asioista puhuminen auttaa. Mielummin etukäteen.

Olemme oppineet vuorottelun mestareiksi, tehokkaitakin olemme. Mutta ehkä pitäisikin mennä vähän toiseen suuntaan. Ei aina vuorotella, ei olla tehokas – vaikka haluaisi. Olla hitaasti enemmän yhdessä. Oman ajan (edes pienen) etsiminen ei silti ole itsekkyyttä. Oikeanlainen itsekkyys on hyväksi, äitinä ja isänä olemisessa. Ettei unohda itseään, kun on 24/7 läsnä toiselle.

Vanhemmuus antaa ja ottaa. Kasvattaa ja koulii. Opettaa ja avartaa ajatuksia. Ei aina sieltä helpoimman kautta, mutta tiimityötä tämä on parhaimmillaan. Useimmiten mukavaa sellaista, vaikka välillä kävisikin hieman hakemassa vauhtia montun pohjalta.

Ne tärkeimmät.

Iloista mieltä ja tsemppiä kaikille omiin projekteihin ja tiimeihin!

-Hilla

ps. tänään nousin oikealla jalalla, ja tästäkin asiasta oli helppo kirjoittaa. Teksti soljui ja siinä se. Kai teki hyvää. Ja meidän yöllinen tuuliviiri on maailman ihanin. <3

Ystäväkirja

Fitfasionilla kiertää tällainen hauska Ystäväkirja-postaus. Minäkin toteutin nyt sellaisen. Ollos hyvät.

Nimeni on Hilla Kukka Stenlund. Vielä puoli vuotta sitten olin Lamminpää.

Jotkut kutsuvat minua Hiltsuksi, Hilluriksi, Hilmaksi, Hildeksi.

Olen syntynyt vuonna 1989.

Pienenä olin varma, että minusta tulee liikunnanopettaja ja perheenäiti isona. Perheestä olen unelmoinut aina. Nyt minulla on sellainen. Toiveammattini oli liikunnanopettaja. Liikunta on iso osa minua, muttei ammattini. Ainakaan vielä…

Isona minusta tulikin kauppatieteiden maisteri, markkinoinnin ekonomi. Tulevaisuuden suhteen minulla on työn osaltakin isoja unelmia.

Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen tällä hetkellä käyttäisin ne nukkumiseen, olemiseen tai lukemiseen. Näin pienen vauvan kanssa usein tuntuu, että voi kun olisi saanut nukkua vielä vaikka tunnin lisää. Tai iltaisin, ennen nukkumaan menoa, olisi mukava saada hetki omaa aikaa olemiseen ja vaikka lukemiseen.

Harrastan nyt juoksua, suunnistusta, luonnossa liikkumista ja uudesta kodista haaveilua.

Kuuntelen Spotifysta valmiita soittolistoja vaihtelevasti. Joskus Suomen suosituimmat, toisinaan rauhallista taustamusiikkia.

TV-ohjelma josta pidän Kaunis koti, Pitääkö olla huolissaan ja Suomen surkein kuski. Mutta aika vähän tällä hetkellä ehdin katsoa TV-ohjelmia. Katson ohjelmia silloin, kun telkku sattuu olemaan auki. Yhtään jaksoa en ole koko vauva-aikana tainnut katsoa alusta loppuun, jossain vaiheessa käyn vähintään vaihtamassa vaippaa vauvalle tai syötän häntä.

Bravuuri keittiössäni on piirakat, salaatit ja uuniruuat. Uuniruuista lasagne on bravuurini. Myös smoothieiden tekemisessä uskallan sanoa olevani aika ässä!

Melkein hävettää kertoa, mutta… tätä lausetta en oikein osaa jatkaa, koska en sinällään häpeä mitään. Ehkäpä rönttövaatteitani ja harjaamattomia hiuksiani joskus kaupassa, kun en vaan jaksa panostaa omaan ulkonäkööni kun haen litran maitoa aamukahviini lähikaupasta.

Lapsuuteni lempileluja olivat askarteluvälineet, jos niitä voi laskea leluiksi. Odotin kerhossa aina askartelua, kävin kuvataidekoulussa ja vielä ala-asteellakin kuvaamataidon ja käsityötunnit olivat liikunnan lisäksi suosikkejani. Olen aina tykännyt käsillä puuhastelusta. Askartelin kaikenlaista.

Salainen paheeni on nautiskella suihkussa ja useimmiten vielä aika kuumassa sellaisessa. Kylpyhuone on minun jäljiltä kuin höyrysauna. Meillä pitäisi kait olla sauna, tykkään lämmitellä.

Ei kun se ihan oikea salainen paheeni on… …vastaan mieheni kysymyksiin joskus vain joo tai kyllä, vaikka en oikeasti kuuntele mitä hän sanoo. Jään siitä useimmiten kyllä kiinni, jos hän on kysynyt jotain mihin en voi vastata joo tai kyllä. Olen hyvä keskittymään omassa kuplassani ja joskus rasittaa kun toinen keskeyttää.

Viisaus, jonka olet tähän mennessä oppinut. Asioilla on tapana järjestyä. Ennemmin tai myöhemmin, paremmin tai huonommin. Ajattelen myös, että ne huonommatkin sattumukset, kaltoin kohtelut tai epäoikeudenmukaisuudet jollain tavalla opettavat ja kasvattavat minua, vaikka juuri sillä hetkellä voikin olla maailman **skamaisin fiilis. Kaikesta, ihan kaikesta, mitä tähän mennessä elämässäni on tapahtunut, olen oppinut jotain.

Ja tämä ei teksti ei harmi vaan ollut aprillipilaa.

-Hilla