Hallitseeko kiire sinua?

Vähenisikö kiireen tunne omaa ajanhallintaa kehittämällä? Onko oman elämän to do -lista liian pitkä? Auttaisiko priorisointi keskittymään oleelliseen? Vai mistä aikaa treenaamiseen ja muuhun itselle tärkeään? Vai pitäisikö joskus vain hellittää, jotta ei tuntisi kiirettä.

Olen pohtinut näitä asioita viime aikoina. Kiireen tunnetta, priorisointia, olemista ja ajanhallintaa. Äitiyslomalaisena minullahan pitäisi olla paljon aikaa. Käytännössä kuitenkin tuntuu, että viime aikoina on pitänyt tehdä priorisointeja sekä laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, jotta saa tehtyä niitä asioita, joita haluaa.

Vauvan hoitaminen ja äitiys ovat tietenkin tällä hetkellä tärkeysjärjestyksen ykköspaikalla. Illat ovat sitten sitä aikaa kun voin valita mitä teen tai olen tekemättä. Silloin kun toinenkin vanhempi on kotona ja voimme jakaa vanhemmuuden vastuuta.

Oman ajankäytön hallinta kohentaa todistetusti elämisen laatua, suoriutumista ja asioiden aikaansaamista. Luin eräästä tutkimuksesta, että ne jotka kokivat hallitsevansa omaa ajankäyttöään, arvioivat omia suorituksiaan myönteisemmin, olivat tyytyväisempiä elämäänsä ja luottivat itseensä muita enemmän. Kroonista kiirettä ei aina koettu ajanpuutteeksi vaan tunteeksi riittämättömyydestä. ”Pitäisi” ja ”Sitten kun” -mielialaksi, jossa koko ajan tuntuu kuin pitäisi saada jotain hyödyllistä aikaan.

Ei siis ole tuulesta temmattua, että omaa ajankäyttöä ja prioriteetteja kannattaa joskus pysähtyä hieman miettimään. Olla rehellinen itselleen ja kysyä: ”Mikä minulle on tärkeää, mihin minä haluan aikani käyttää?”

On myös esitetty ajatus siitä, ettei kiireen ja ajanpuutteen ongelma ole niinkään ajan vaan keskittymisen puute. Helppoa allekirjoittaa nykyaikana, kun omaa aikaa voisi jakaa niin moneen asiaan. Sosiaalinen media myös työntää luoksemme mitä erilaisimpia asioita kaiken aikaa. Informaatiotulva vie keskittymisen helposti sivuraiteille. Mitä olinkaan oikeasti tekemässä?

Ennen lapsen saamista minulla oli huomattavasti enemmän aikaa. Sellaista luppoaikaa. Vaikka kävi töissä, niin illat sai tehdä ihan mitä itse lystää. Saattoi vaikkapa hillua somessakin huvin vuoksi pidemmän aikaa ja silti ehti illalla juoksulenkille. Tai kävi kaupungilla töiden jälkeen, tuli kotiin ja jatkoi kuntosalille. Nyt kun aikaa lapsen myötä on tavallaan vähemmän, en halua alkaa vain suorittaa ja yrittää tehdä asioita niinkuin ennen. Olen priorisoinut. Tässä esimerkkejä:

– Kuntosalin sijaan käyn päivisin vaunulenkeillä tai teen kotona vauvan kanssa jumppaa olohuoneen lattialla. Näin vauva on kaiken aikaa kanssani, enkä tarvitse liikuntaan niin sanottua omaa aikaa. Osan juoksulenkeistä haluan tehdä ilman vaunuja ja silloin Danielilla on hoitovuoro. Toki joskus pääsen salille ja joogaankin, mutta ne ovat sitten sitä extraa.

– En seuraa kovin paljon uutisia, ainakaan yhtä paljon kuin aikaisemmin. Ennen raskautta ja raskausaikana katsoin päivittäin ainakin yhdet uutiset ja luin nettilehdistä päivän uutiset. Olin kartalla, mitä maailmassa tapahtuu. Koin kuitenkin synnytyksen jälkeisen baby bluesin, ajan kun kaikki vähän itkettää. Siinä vaiheessa tuntui, että uutiset ovat nykyaikana vain täynnä negatiivisuutta, huolia ja murheita. Ajattelin, että tässä kohtaa elämää voi hyvin jättää uutiset taka-alalle tai pitää niistä nyt ainakin pienen breikin. Elän kirjaimellisesti täysin rinnoin nyt tätä vauvakuplaa. Sinne ei kuulu maailmanpolittiikka, ilmastonlämpeneminen tai muutkaan surulliset uutiset juuri nyt. Vapautti yllättävästi aikaa. Ja sanottakoon siis, että varmasti tämä uutisten seuranta tästä lisääntyy, kunhan nämä raskaus- ja imetyshormonit hieman hellittävät. 😉

– Suunnittelen päivän aikataulua etukäteen. Mietin edellisenä päivänä jo hieman sitä, mitä haluan saada aikaan. Lähdenkö heti aamusta kauppaan tai lenkille vai kuinka. Sovimme myös Danielin kanssa etukäteen mitä iltaisin hänen töiden jälkeen teemme tai emme tee. Joskus on hyvä vain ollakin, perheenä keskenään.

– Mietimme ruokalistaa pidemmälle, jotta kaupassa ei tarvitse ravata joka päivä. Joskus kaupassa käynti oli mielestäni ihanaa, mutta tällä hetkellä se on lähinnä pakollinen paha. Paperia, kynää ja kauppalistan tekoon siis! Helpottaa arkea huomattavasti, kun ruuat on mietitty etukäteen.

Hallitseeko kiireen tunne sinua? Tai mietitkö miten muut ehtivät urheilla, mutta sinä et? Otappa oma ajankäyttösi hetkeksi tarkasteluun, ole rehellinen itsellesi ja mieti onko siellä jotain mistä voisi luopua, voisiko jonkin asian tehdä tehokkaammin tai viekö somessa roikkuminen ison osan illastasi.

  • Mitkä ovat tämän päivän tai viikon tärkeimmät tavoitteet?
  • Mitä haluat saada aikaan?
  • Mistä luopua, jotta treenitkin mahtuvat kalenteriin?
  • Voisiko ystäviä nähdä juoksulenkillä?
  • Mitkä ovat pitkän aikavälin tavoitteitasi?
  • Onko kiire vain tunne, vai totta?
  • Milloin vain olet ja rentoudut?

Rentouttavaa, mutta aikaansaavaa loppuviikkoa!

-Hilla

Bloggaajien Jukola-joukkue

Tässä se nyt on! Tämän kevään huikein projekti, jossa saan kunnian olla mukana. Bloggaajien Jukola-joukkue, joka aloittaa treenit kohti Joensuu-Jukolaa 2017. Kesäkuun Jukolaan (17.-18.6) mennessä otamme maailman mestarin Reeta Kolkkalan valmennuksessa kartat ja kompassit haltuun sekä hiomme metsäkunnon huippuunsa. 🙂

Täällä blogissani tulen kirjoittelemaan meidän treeneistä, ahaa-elämyksistä, eksymisistä, voitoista, haasteita, mudasta ja hien hajusta, joita matka varmasti antaa ja vaatii. Tiedän, että kesäkuussa Joensuun metsissä suunnistaminen tulee olemaan hieno kokemus koko joukkueelle.

Itse olen aloittanut suunnistuksen 8-vuotiaana. Se on ollut koko nuoruuteni ykköslajini, sen parissa on vietetty aikaa kavereiden kanssa, leireilty ympäri Eurooppaa erilaisia maastoja hakien ja kilpailtu SM-tasolla nuorten sarjoissa. Sittemmin suunnistus on ollut itselleni rakas harrastus, tapa kuntoilla luonnossa ja nauttia niistä hienoista fiiliksistä, joita suunnistus antaa. Suunnistus on siis itselleni ja meidän perheelle lähellä sydäntä. Daniel suunnistaa, omat vanhempani suunnistavat ja myös sisarukseni harrastavat suunnistusta. Kukin omalla tasollaan.

Venlojen viestiin (naisten viestiin) olen osallistunut 15-vuotiaasta saakka, eli siitä lähtien kun oma ikä riitti osallistumiseen. Jukolan viestin olen juossut pariin otteeseen. Ensi kesän Jukolan viesti on siis itselleni kolmas kerta Jukolan yössä, mahtavaa. Oma seurani Paimion Rasti järjesti Louna-Jukolan 2015. Sekin on ollut hieno kokemus tässä suunnistustaipaleellani, nähdä tuollainen suurtapahtuma toisesta näkökulmasta. Itse hoitelin sen vuoden Jukolan viestin sosiaalista mediaa. 🙂 Ylläri ylläri..

Niin mahtavaa olla mukana tässä bloggaajien joukkueessa, saada äitiyslomalle tällainen pienimuotoinen projekti, tavoite kunnon kohottamiselle ja ennen kaikkea, tuoda suunnistusta esille näin hienolla tavalla.

Varusteemmekin ovat kunnossa, Salomonilta kengät ja vaatteet hikoiluun, Suunnolta kello kunnon tarkkailuun, Petzl valaisee reitin ja Evoke Natural Goods huolehtii ettei energiat pääse liian matalalle.

Joukkueessa suunnistavat:

Endorfiinikoukussa

Aamukahvilla

Lari Salama ja Veera Malmivaara eli Team Salamavaara

Martina Aitolehti

Marinella Himari

ja minä.

Kirjoittelen kevään edetessä meidän treeneistä lisää täällä blogissa aina Jukolan viestiin saakka. Kuullaan siis!

-Hilla

#evokegoesjukola

Testijuoksun tulos mustaa valkoisella

Kävin tiistaina juoksemassa Pirkkolan testijuoksun. Se järjestetään joka kuun toinen tiistai kello 18:15 ja on avoin kaikille. Sinäkin voisit siis tulla sinne ensi kuussa testaamaan oman kuntosi, jos sellainen kiinnostaaa. Matkoina on valittavana 3, 6 ja 9 kilometriä, yksi kierros on kolme kilometriä, joten päätät vain minkä pituista matkaa haluat juosta. Ja tämä siis ihan ilmaista, saat numeron rintaasi, jossa tagi ottaa aikaasi. Niin helppoa ja kiva juosta yhtä aikaa muiden kanssa. Varsinkin kun kyseessä on epämukavuusalueella oleminen.

Ei minulla mikään kiire ole päästä kovaan juoksukuntoon. Ajattelin kuitenkin, että onhan se kiva tietää mikä on oma lähtötaso. Missä mennään nyt kun olen kolme kuukautta lenkkeillyt synnytyksen jälkeen silloin kun ehtii.

Valitsin matkaksi 3 kilometriä. Tiesin siinäkin olevan tekemistä näin ensi alkuun. Ja niin olikin.

Päätin etten lähde liian kovaa. Kolmonen on pitkä matka, jos piiputtaa itsensä jo alkumetreillä. Annoin siinä ison joukon mennä, kunnes huomasin juoksevani junnujen perässä. Heidänkin perässä pysyäkseen oli tehtävä hommia.

Ylämäet tuntuivat pahimmilta ja isoin työ oli keuhkoilla, joita ei ole noin kovin rasitettu sitten… ööö yli vuoteen. 😀 Ei siis kumma jos tuntui vähän pahalta.

Puolen välin jälkeen Daniel juoksi loppumatkan vaunujen kanssa rinnallani tsempaten. Se oli hänelle vaunujenkin kanssa ihan lenkkeilyvauhtia. Hehee. Viimeinen nousu maaliin olikin yllättävän helppo, vaikka hengitys vinkui ja saatoin päällisin puolin näyttää kärsivältä 😂. Sain otettua jopa pienen loppukirin, joka on aina ollut sprintteriluonteelleni helppoa.

Maaliviivan jälkeen mietin heti, että onneksi valitsin vain kolmosen. Aamulla olin vielä puhunut juoksevani kutosen, mutta onneksi Daniel sanoi että tässä kohtaa se kolmonenkin riittää kertomaan kuntosi. Hyvä että sanoi. Minulla on tapana välillä haukata hieman liian iso pala kakkua kerralla ja sitten yskin, kun nieleminen onkin vaikeaa.

Ja mikä aikani oli? 13’50 aikaan kello pysähtyi. Kilometrivauhtini oli noin 4’37. Yllätin itseni. Kuvittelin etten pääse edes alle vitosen vauhtia. Eli vaikka pahalta tuntuikin, niin tästä on oikein hyvä jatkaa lenkkeilyä ja treenejä kohti kevään ja kesän tapahtumia ja tavoitteita.

Suosittelen välillä ylittämään mukavuusalueen, vaikka olisitkin ihan kuntoilija omaksi iloksi. Ne ovat niitä kehittäviä treenejä ja joskus on hyvä tietää oma kunto mustaa valkoisella.

Vauhdikkaita lenkkejä kaikille! Kevät on aina ollut itselleni parasta aikaa juosta.

-Hilla