Uuden viikon tavoitteet

Sunnuntai-iltana tai maanantaina on hyvä miettiä hieman tulevaa viikkoa. Antaa muutama ajatus tulevalle. Mitä se pitää sisällään ja mitä suunnitelmia minulla ja meillä on. Käymme jollain tasolla mieheni kanssa sunnuntai-iltana seuraavaa viikkoa läpi. Mitä menoja meillä on? Treenejä. Työmatkoja. Viikonloppusuunnitelmia. Vauvanhoitovuoroja. Kaupassakäynti.

Maanantai tuntuu seesteisemmältä ja helpommalta, kun on jokseenkin pelimerkit tiedossa ja kalenteri järjestyksessä tulevan viikon osalta. Mietimme edes vähän, milloin käymme kaupassa, mitä ruokaa laitamme. Milloin treenataan, missä treenataan ja kuka treenaa. Nyt on myös illat mietittävä uudella tavalla vauvan mukaan. Jos minä menen joku ilta yksin jooga-tunnille, silloin mieheni pitää huolen vauvasta.

Suunnitelmallisuus helpottaa arkea. Ennakolta suunniteltu on myös puoliksi tehty. Jos haluaa urheilla kolme kertaa viikossa, on parempi päättää ajankohdat edes jokseenkin etukäteen. Muuten voi helposti tuntua joka ilta siltä, että pitäisi mennä, mutta lähteminen on silti vaikeaa. Jos sen sijaan etukäteen päättää, että juoksen maanantaina, torstaina ja sunnuntaina, voi muut päivät ottaa rennosti tai tehdä jotain muuta. Ja vaikka olisikin tunteella elävä extempore-ihminen, uskallan väittää, että suunnitelmallisuudesta ei ole haittaa. Se helpottaa elämää, eikä tarkoita tylsyyttä.

Tai yhtälailla kaupassakäynti. Sekin on hyvä miettiä vähän etukäteen. Useimmiten käymme kerran kaupassa alkuviikosta ja sitten toisen kerran loppuviikosta. Maanantai ja perjantai ovat tavalliset kauppapäivämme, ihan siitä syystä että viikonlopun jälkeen jääkaappi yleensä huutaa tyhjyyttään ja perjantaina on taas kiva käydä ostamassa viikonlopun ruuat valmiiksi.

Perusjuttujen lisäksi tulee vastaan joitain yllätyksiä ja viikosta toiseen vaihtelevia extramenoja . Esimerkiksi juoksutapahtuma viikonloppuna, ystävän tapaaminen arki-iltana, neuvola, hammaslääkäri, siskon kyläily, työmatkat tai työhön liittyvä palaveri, joka venyy myöhempään. Kun edes suurin osa asioista on tiedossa alkuviikosta, rattia on huomattavasti helpompi käännellä. Osaa ennakoida tiukat mutkat ja nauttia perheen kanssa vietetystä ajasta jossain toisessa kohtaa.

Aikataulut, kalenterimerkinnät ja suunnitelmallisuus eivät ole minulle rajoitteita, päinvastoin. Ne vain helpottavat elämää ja voin keskittyä oleelliseen helpommin.

Tällä viikolla tapahtuu ainakin seuraavia:

  1. Neuvola loppuviikosta vauvan kanssa.
  2. PR-toimiston pressipäivä, johon olen menossa bloggaajana.
  3. Peak Performance Iso Omenan juoksuklubin treenit, jotka ohjaan keskiviikkona klo 18:30, tervetuloa mukaan.
  4. Vaunulenkki ystävän kanssa.
  5. Lastenvaateliikkeen avajaiset, yhteistyö blogin osalta.
  6. Kirjaston kirjojen palautus.
  7. Vauvanruuan valmistus pakkaseen, koska edellinen satsi alkaa loppua.
  8. Mieheni suunnistuksen kisamatka Tiomilaan Ruotsiin.
  9. VAPPU.

Sellaisia arkisuunnitelmia, aikatauluja ja menoja meidän tälle viikolle. Äitiyslomalaisen viikkoon mahtuu kaikenlaista. Onko sinulla tapana suunnitella viikkoasi etukäteen?

-Hilla

No jos minäkin vielä… – Älä vertaile!

Blogien aitous, inhimillisyys ja kiiltokuvamaisuus ovat olleet menneiden viikkojen kuuma peruna. Aihe, joka puhuttaa ja siitä monet blogeissaan kirjoittavat. Moni on ottanut blogissaan kantaa tähän aiheeseen – aika moni samasta näkökulmasta, korostaen aitouden tärkeyttä ja paluuta sosiaalisen median alkujuurille – todelliseen elämään.

Keräsin tähän alle muutaman bloggaajan postaukset, jotka käsittelevät juurikin tätä aihetta. Blogien ja sosiaalisen median aitoutta.

Aitoudesta, mielikuvista ja täydellisyyden tavoittelusta Riikka ja Jenna

”Somessa kuitenkin halutaan jakaa tietynlaisia mielikuvia. Somessa on helppo jakaa vaan pieni osa elämästä, se osa, joka näyttää hyvältä ja trendikkäältä. Tämä syömiseen liittyvä esimerkki on vaan yksi esimerkki somen ja blogien luomista mielikuvista. Mä olen vähän kyllästynyt tähän liialliseen silotteluun ja täydellisyyteen.”

Vain aitous pelastaa blogit Modernisti kodikas Kerttu

”Vain aitous pelastaa blogit. Lukijamäärät eivät enää kasva samaa tahtia kuin muutamia vuosia sitten ja kommentointi vähenee.  Teitä on kuitenkin siellä ruutujen ääressä iso liuta, lukemassa, oppimassa, ihmettelemässä ja inspiroitumassa. Laura Kokko sanoo: ”Täydellisten asetelmien aika on ohi. Rehellisten ja rohkeiden sisältöjen aika on nyt.”.”

Fokus ja tasapaino Lilou’s Crush

”Se hiipi pikkuhiljaa. Halu irrottautua siitä suunnasta, mihin blogimaailma on matkalla. Hidastaa ainakin, jos ei ihan jarruja lyödä pohjaan.”

Eniten inspiroi oikea elämä Lainahöyhenissä

 ”blogeissa valloilleen päässyt täydellisyyteen pyrkiminen on laajalti jättänyt varjoonsa aidon elämän, ja aiheet, joiden ympäriltä on alkujaan ollut mieluisaa kirjoittaa.”

Aitous inspiroi Valkoinen harmaja

”Tähän saakka kirjoitin blogia luottaen omaan tekemiseeni ja innostuen uusista haasteista, joita minulle tarjottiin. Mutta jokin muuttui vuodenvaihteen tienoilla. Minusta alkoi tuntua, että omat arkiset, pienet jutut eivät enää riitäkään. Kuvien täytyy olla vieläkin upeampia. Tekstin täytyy olla mukaansatempaavaa ja herättää keskustelua. Postaus siitä, että ”ostinpa ihanan kukkakimpun” ei enää riitäkään.”

Ottaisin sieluni takaisin Anna Vihervaarasta

”Olen miettinyt tämän blogin suuntaa lähiaikoina aika paljonkin. Olen kyllästynyt somemaailman säröttömyyteen ja täydellisyyteen. Tahdon valokuvaamisen hauskuuden takaisin!”

Olen näiden edellä lainaamieni bloggaajien kanssa hyvin samoilla linjoilla. Kyllä kyllä, lisää aitoutta ja vähemmän kiiltokuvaa ja silottelua. Lisää sitä oikeaa elämää, kaikkine rosoineen ja epätäydellisyyksineen. Kyllä.

Mutta.

Jollain tavalla olen hieman väsähtänyt tähän aiheeseen, jota niin monessa blogissa on käsitelty. Näen siinä yhden asian, joka särähtää korvaani ja saa minut vähän näkemään punaista. Syy miksi halusin tähän aiheeseen tarttua.

Moni tuntuu pyörittelevän aihetta samasta näkökulmasta. Minä koitan nyt löytää tähän keskusteluun jonkin uuden näkökulman.

Se on vertailu.

Miksi niin monet tuntuvat vertailevan itseään muihin? Miksi sillä on niin monelle väliä, millaiseksi blogimaailma on muuttunut? Fakta on kuitenkin se, että juuri SINÄ saat itse päättää ketä Instagramissa seuraat, kenen kuvia katselet ja kenen blogitekstejä klikkaat auki. Jos jonkun tilin, henkilön tai tyylin seuraaminen tuo elämääsi enemmän pahaa mieltä, niin eikö olisi aika jättää seuraamatta.

Eihän me todellisessa elämässäkään olla kaikkien parhaita kavereita. Ihmisten kanssa tulee tulla toimeen, muttei kaikista tarvitse tykätä. Somessakaan ei tarvitse seurata kaikkia.

Se mikä on toiselle aitoa, on toiselle epäaitoa. Ja toisinpäin. Jos joku haluaa tehdä Instagram-tiliä, joka hipoo täydellisyyttä ja kuvat ovat tarkkaan harkittuja, onko se sinulta pois? Toinen on rehellinen ja kertoo blogissaan kaiken, toinen silottelee ja antaa lukijoilleen vain pienen osan itsestään. Ja sekin on täysin fine. Toinen kuvaa elämää realistisemmin, mutta onko se paremmuuden mitta?

Ehkä parasta olisi pitää se oma katse suunnattuna omaan tekemiseen, seurata niitä henkilöitä, jotka sosiaalisessa mediassa tuovat sinulle hyvää mieltä ja lopettaa niiden seuraaminen, jotka tuntuvat sinusta epäaidoilta tai saavat sappesi kiehumaan. Ja lopeta vertailu.

Olitpa bloggaaja, somevaikuttaja tai tavallinen jantteri 50 seuraajalla, vertailu vie kauaksi onnesta. Sosiaalinen media on pieni osa koko elämää.

Minä en syö macaron-leivoksia hotellihuoneen sängyllä pilvenpiirtäjiä New Yorkissa katsellen, mutta uskon että jollakin on siihen tässä maailmassa mahdollisuus (jos niin haluaa :D). Se on jonkun elämää. Minä syön juuri nyt kotona kaurapuuroa mustikoilla, olen vauvan kanssa ja se on minulle aitoa. Mutta jollekin toiselle mustikat aamupuurossa eivät ole yhtä kuin aito.

Siispä, luotetaan siihen omaan tekemiseen. Ja luotetaan, että sinä keräät ne seuraajat, jotka ovat kohderyhmääsi. Kaikkia ei edelleenkään voi tai tarvitse miellyttää.

Vai millaisia ajatuksia tämän somen aitouskeskustelu teissä herättää?

-Hilla

Ja mitä postauksen kuviin tulee, ne ovat kaikki aitoa elämääni. Kermavaahtovohvelit ja kiharretut hiukset harvemmin, tuttien metsästys ja sekalaiset keittiön pöydät useammin.

Ensimmäinen pitkä juoksulenkki synnytyksen jälkeen

Oi että, taidan olla vieläkin vähän runner’s high -fiiliksissä. Laitoin eilen illalla jalkoihini painot, jotta alkaisin laskeutua juoksun flow-tilasta takaisin kohti maata.

Kuten viime postauksessa kerroin, minulla oli suunnitelmissa mennä eilen Helsinki City O -kaupunkisuunnistustapahtumaan suunnistamaan viikonlopun pitkälenkki, mutta kuinkas siinä kävikään. Kilpailun lähtö olisi tapahtunut klo 10:00 aamulla, mutta ennen yhdeksää makasin vielä sängyssä ja tein päätöksen, etten jaksa lähteä. Matkoihinkin olisi mennyt jo reilusti yli tunti yhteensä ja sen päälle itse kisa ja vaatteiden vaihdot ynnä muut. Jokseenkin harmitti jättää kisa väliin, mutta tein siinä sängyssä päätöksen, että käytän tuon ajan vähän tehokkaammmin. (Kotiovelta juoksemaan lähteminen on siin mielessä tehokasta.)

Daniel lupasi aamupäivällä lähteä vauvan kanssa juoksulenkille, jotta minä saisin mennä pitkästä aikaa yksin juoksemaan. Olin siitä niin innoissani, että aloin jo hieman miettiä pidempää lenkkiä mielessäni. Söin aamupalan, join aamukahvin ja puin juoksuvaatteet päälleni. Tein juomareppuun mukaani puoli litraa urheilujuomaa, jotta jaksaisin juosta pidemmänkin lenkin, jos juoksu lähtisi kulkemaan.

Olen oppinut kuulostelemaan omaa kroppaani aika hyvin. Siihen on varmasti vaikuttanut urheilu ja myös raskaus vahvisti sitä taitoa entisestään. Tunnen usein jo lenkin ensimmäisten kilometrien aikana, että onko tänään ns. hyvä vai huono juoksupäivä. Että kulkeeko vai ei.

Eilen tunsin, että nyt kulkee. Urheilun osalta oli ollut sopivasti pari lepopäivää, joten olin täynnä energiaa ja jalat tuntuivat kevyiltä.

Juoksin Vantaanjoen vartta pohjoiseen Tammiston suuntaan ja kilometrejä kertyi kelloon lisää huomaamatta. Olin omissa ajatuksissa, hengästytti ja hikoilutti, mutta samalla tuntui niin hyvältä. Pitkästä aikaa. Olin ajatellut juosta puolitoista tuntia, mutta 15 kilometrin kohdalla tunne oli vielä niin hyvä, että päätin kokeilla puolimaratonin juoksemista.

”Olenhan ilmoittautunut Helsinki City Runille kuukauden päästä, joten pitäähän minun tietää miten jaksan pidempiä matkoja juosta,” ajattelin. 19 kilometrin kohdalla pitkä lenkki alkoi tuntui pitkältä ja uudet lenkkaritkin alkoivat vähän hiertää toiseen jalkaan. Siinä vaiheessa kuitenkin päätin, että juoksen vielä pari kilometriä, jotta saan puolimaratonin täyteen.

Ja voi sitä tunnetta, kun olin takaisin kotinurkilla ja sykemittarin kelloon pyörähti 21 kilometriä täyteen. Olin väsynyt, mutta onnellinen ja naama kuin Naantalin auringolla. Suunpielet ylöspäin ja kropassa virtasi endorfiinit. Tulin kotiin ja mätkähdin makaamaan eteisen lattialle. Mieheni kysyi, että taisi olla hyvä lenkki. Vastasin ilosta kiljuen, että joo, paras pitkää aikaan.

Pitkään aikaa tarkoittaa oikeasti pitkää aikaa. Viimeksi juoksin pitkän lenkin, eli noin 20 kilometriä joskus yli vuosi sitten alkuraskaudessa. Viime vuonna tähän aikaa raskausvatsa alkoi olla jo sen verran tuntuva, että en enää halunnut tehdä pitkiä lenkkejä, myös aamupahoinvointia oli minulla sen verran, ettei pitkät juoksulenkit enää maittaneet.

Synnytyksestä on kulunut kohta puoli vuotta, viimeisestä pitkiksestä yli vuosi. Olin jo ehtinyt jokseenkin unohtaa, miltä tuo olo tuntuu pidemmän juoksulenkin jälkeen. Nyt muistan sen taas, kuplivaa iloa ja hyvän olon tunnetta, fyysisen väsymyksen ja kestävyysurheilun voittajafiilistä, sopiva sekoitus niitä kaikkia.

Täältä tullaan HCR, nyt tiedän, että jaksan toukokuun alussa puolimaratonin juosta. Eilen aikaa siihen matkaan meni 2 tuntia ja 1 minuutti. Tavoitteeksi olen ajatellut alittaa kahden tunnin rajapyykin, ja eilisen juoksun perusteella sellainen tavoite on hyvinkin realistinen.

Ja oikeastaan, aikatavoite on toissijainen, pääasia on nautinto ja yleensäkin se, että tämä on taas mahdollista. Vuoden tauon jälkeen. 🙂

-Hilla